8/15/2018

mul on lupa heiluttaa lippua

 
Kirjotin viimeksi silloin, kun olin vielä 16-vuotias. Onneksi siitä ei kuitenkaan ole ihan kauhean montaa kuukautta.

Mä sain keväällä yllättävästi kesätöitä Helsingistä. Parasta mitä voi tapahtua? Helsinki on aina ollut mulle place to be. Mä synnyin Kirkkonummella, olin muutaman ratkaisevan vuodella aika hyvin mukana pääkaupunkiseutulaiseksi kasvussa. Ja sit me muutettiin pois, mutta aika hyvin vielä tänäkin päivänä mussa on se paremmuuden tunne (ja slangi) tallella, haha.
   Joka tapauksessa, oli maailman onnellisin momentti, kun sitten tarjottiin töitä Hertsikasta. Mä sit asuin siellä koko kesän ja voi helkkaroidi, se oli siistiä.

Avaan pääkohtia. Mulle ehti tapahtua ihan törkeesti kaikkea. Mä tutustuin uusiin ihmisiin, kiersin hylättyjä mestoja, kävin Jyväskylässä festareilla, osallistuin prideille ja miekkareihin, päädyin putkaan. Oh yes, olin elämäni ensimmäistä kertaa putkassa. (Luultavasti melko normaalia olla olematta käynyt putkassa tämän ikäisenä..) Oudosta kiinniottotilanteesta oli juttua hesaria myöten. Rauhanomainen miekkari Trumputin -hässäkän aikaan päättyi noin sadan poliisin vs. kolmenkymmenenyhden mielenosoittajan kiinniottotilanteeseen.

Minkälaista se sit oli? Perseestä? Kyllä ja juu, mutta ennen kaikkea oon ylpeä itsestäni. Mä olen aktivisti, teen asioita juttujen puolesta, jotka on mulle tärkeitä. Mä haluan muuttaa maailmaa, tuoda näkyville yhteiskunnan epäkohtia. Haluun kertoa, että Suomessakaan kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. "Poliisi on ystävä."
Fuck it. Siinä kohtaa kun mua ja muita muilutettiin väkivalloin pidätysbussiin, vaikkei me oltu tehty mitään väärää ja käveltiin ihan kitisemättä, tuntui, että joku on pielessä. "Tunnin päästä sit vapaudut niin ehdit töihin." Ahaa aijaa, vapauduin seitsemän tunnin päästä, eikä pyynnöistäni huolimatta oltu ilmoitettu työpaikalle, eikä mun vanhemmille. Vittu, mä olen sentään vielä alaikäinen. Musta tehtiin katoamisilmoituskin.
I know, kuulostaa luultavasti tosi turhalta kitinältä, koska "ihan itse aiheutit, käyttäytyisit niin kuin kunnon kansalaiset." Mutta mähän käyttäydyin, mä vaan haluan muutosta. Ja ihan sama miten mä käyttäydyn, en haluaisi, että vanhemmat tai työpaikka olisi huolissaan, tai että musta tehdään turhaan katoamisilmoituksia samaan aikaan, kun mä olen tämän ihanan hyvinvointivaltion huostassa. Kisiksen putkassa on muuten helvetin kylmä. Ja luteita.

Mulla oli olo kuin tarhaeläimellä. Boksin ovea ei avattu valokuvien jälkeen kertaakaan. Ei, kun mä pyysin vessapaperia, eikä silloinkaan, kun mä aloin jo mennä paniikkiin, onko töihin ilmoitettu. Viereisessä laatikossa joku äijä huusi monta tuntia, että hän tarviisi nyt lääkkeensä. Ei muuten saanut.

Ja seuraavana aamuna lehdet oli täynnä väärää tietoa ja outoa sensuuria. Tänään mä odotan poliisin soittoa jatkokuulusteluihin.

Miten mä sit kerroin vanhemmille? "Moiccu isi ja äiskä. Niinku äiti jo varmaan tietääki, vietin elämäni ensimmäistä kertaa melkein-yön putkassa. Seittemän tuntia jos tarkkoja ollaan! 
Ihan perseestä, että poliisit ei osannu ajoissa ilmoittaa mun olinpaikkaa - tuskin ois ollu kauheen vaikeeta tulla kysymään multa oikeeta puh.nroo.

Päädyin siis bussilastillisen anarkisteja kanssa putkaan absurdin kiinniottotilanteen jälkeen, jota edelsi for real aivan rauhamielinen mielenosoitus. Syyte oli, että oltaisiin "hypitty autojen eteen ja tukittu Trumpin tms. saattueen kulkuväylä," joista ainakaan ensimmäinen väite ei pidä paikkaansa, sillä tie oli suljettu. Toisesta sanon sen verran, että kukaan meistä kolmestakymmenestäyhdestä kiinniotetusta ei tiennyt/nähnyt saattueen kulkevan just sillon Hämeentiellä.

Just työnantajan kanssa puhuttiin, (jolta en saanutkaan huutoja!) miten epäinhimillstä virkavallan käytös on yhäkin, ja miten tän illan kokemukset ehkä jopa vahvistaa mun virkavallan vastustamista. Putka oli tosi perseestä, vaikkei sen ehkä kuulukkaan mikään hotelli olla. Mutta viiden aikaan mulle vielä sanottiin, että juu, pääset tuossa kuuden pintaan pois. Valokuvien oton jälkeen mun boksin ovea ei enää avattu. Edes koputtelua tai "saanko vessapaperia tai vettä" -huuteluja ei noteerattu, mun soittopyyntöä töihin ei huomioitu ja siitä aiheutu sit kivasti kaikkee lisähuolta.

Lähdin aamulla marssimaan mulle tärkeen ja puhtaasti hyvän asian puolesta. En hyppimään autojen, enkä virkavallan päälle. Kumpaakaan en tehnyt, vaikka siinä kohtaa teki mieli potkaista poliisia nivusiin, kun tosi alentavasti tytötteli ja pompotteli.

Kiinniotossa oli vajaa sata poliisia ja nelisenkymmentä isoa poliisipakua. Toiset meistä lähti ihan ilman vastarintaa, toiset vähän eri tavalla. Löysin ihmisiä, joiden perässä kävelin, vaikken tiennyt mihin oltiin menossa. Ihan toimiva myös metaforana, ne oli niin siistejä tyyppejä, että kävelisin niiden perässä uudestaankin tietämättä määränpäätä.

Jep elikkä pointti on ehkä se, että tiedän ehkä moganneeni aika rajusti - vaikka sekin on vähän kyseenalaista näissä olosuhteissa - mutta en ajatellu antaa näiden asioiden olla. Koska ne on mulle tärkeitä, ja tänään kannoin lippua, jossa luki "we fight back." Ja niin aijon! Saa kiukuta, sain nimittäin sakot ja lastensuojeluilmotuksen.

also olin viimenen joka vapautu ja sain tosi isot aplodit jo-vapautuneilta ja muilta anarkisteilta jotka oli saanu viestin ja tullu vastaan ja tuomaa ruokaa!"

Miten mun lähipiiri reagoi? "Mimmi murunen <3 Varmaan mun kuuluis olla sillai et soosoo, mutta kun miks ihmeessä olisin? Mun mielestä olit ihan oikeella asialla, ja oon onnellinen että oot niin rohkea ja valmis toimimaan semmoisten asioitten puolesta, jotka on puolustamisen arvoisia." -Äiti
Ja aika pitkälti mun erittäin samanmielinen lähipiiri oli samoilla linjoilla. Ja mä oon ylpee. Sellanen oli mun kesän kohokohta.

Tein mä oikeasti kaikkea muutakin, mutta tämä oli mulle erityisen tärkeää. Haluaisin avata edes jonkun silmiä, saada ihmiset tajuamaan että suomessakaan ei olla ihan puhtaita pulmusia. Ettei kannata vaan lampaana seurata ja uskoa kaikkea mistä puhutaan. Jälkeenpäin sain tietää, että putkaan oli päätynyt myös muita alaikäisiä, joista pari eivät olleet edes koko mielenosoituksessa. Voitteko uskoa? En helvetti mäkään. Mä en ole mitenkään paha ihminen. Suosittelen kuuntelemaan myöskin ylhäällä olevan biisin.

Mä kerron joskus jostain muustakin. Mun kesä oli siisti.






4/08/2018

vastenmieliset arkipäiväiset

Jotkut tosi arkipäiväiset jutut on olleet mulle aina ihan supervaikeeta aloittaa ja ylipäätään sitten tehdä. Aattelin katsoa, löydänkö tällä tavalla kanssakärsijöitä!

Matkalaukun purkaminen. Ikuinen päänsärky, mun kun tulee paljon reissattua matkalaukun kanssa. Pakkaaminen menee ihan nopeasti aina pienen paniikin kanssa, minulla kun on tapana aloittaa pakkaaminen vain hetki ennen junan, tai lentokoneen lähtöä, haha. Mutta se purkaminen. Välillä käy jopa niin, että se laukku vaan lojuu siinä lattialla puolitäynnä, kunnes sitten tuleekin jo seuraava reissu. Turhaahan sen purku sitten on!

Varpaankynsien leikkaaminen. Se vaan on jotenkin jumalattoman vaikea homma saada aikaan. Yleensä se leikkausväli venyykin sitten niin pitkälle, että olen jonkun kauniin yön aikana potkinut toisen jalan akillesjänteeseen verestävät haavat.

Pölyjen pyyhkiminen. Imurointi ja kaikki muu perushomma tapahtuu aivan sujuvasti ja sopivin väliajoin, mutta pölyjen pyyhkiminen tuottaa jotain vaikeuksia. Johtuneekohan siitä, että mulla on niin miljoona paikkaa, jotka sitä pölyä kerää ja niin paljon krääsää hyllyillä ja pöydillä, joiden siirtely sitten on kamalan tuskaista. Myydäänköhän jossain sellaisia oikeasti tehokkaita ilmaimureita jotka vaan häväittäisi mun huoneesta kaiken lentelevän pölyn??

Takkien paikalleen ripustaminen. Mullahan on siis ehkä sataviissataa takkia. Ja kun niitä kaikkia sitten käyttää aktiivisesti, niin on jotenkin sitten kamalan työlästä aina välissä tunkea niitä liian ahtaaseen kaappiin, joten jätän ne sitten lojumaan sängylle ja lattioille ja tuolien selkänojille ja kenkähyllyille... Sama homma kaikkien päähänlaitettavien kanssa. Hitto vieköön.

Peilien putsaaminen. Yleensä pitkitän sitä niin kauan, että en enää erota itseäni. Hyi.

Melkein tyhien tai vanhentuneiden tuotteiden hävittäminen. Jotenkin mulla vaan aina takaraivossa aina joku huutaa, että hei, et voi heittää sitä pois, tarvitset sitä vielä!!! Vähän niin kuin liian pienet vaatteet, joihin vielä joskus toivoo mahtuvansa.

Yksinkertaisesti joka päivä herääminen. Kevään tullen sekin tietysti helpottuu, mutta onhan se silti ikävää nousta lämpimän peiton alta. Mulla kun täällä kämpässä ikkunat vetää niin perkeeleesti, että hiukset hulmuaa. Lomalta tullessa huoneessa lämpöasteita kolme.

Nyt vähän puran kiukkujani opiskelijavuokrakämpästä. TÄÄLLÄ ON NIIN VÄHÄN KAIKKIA NAULOJA JA RIPUSTUS-SYSTEEMEITÄ, ETTÄ SUUTUTTAA. Ostin supersymppiksen sellaisen sisustuskalaverkon, mutta ei taas expectations vs. reality vastanneet toisiaan sen vuoksi, kun oli vain muutama naula katonrajassa, johon ripustella kalaverkkoa. Nyt mulla on sitten seinällä ruma ja solmussa oleva kalaverkko. Ja voi kuulkaa kuinka menetinkään järkeni sitä kaikin päin sinne sovitellessa. Eihän tässä muuten olisi ongelmaa, mutta kun tänne ei saa itse lisäillä mitään nauloja tai tarroja seinille.



4/05/2018

kaikki on hyvin

Paprulta tuli uusi biisi tänään ja mä olin venannut sitä tosi kauan. Mä muistan kun äitin kanssa kuunneltiin yleäksältä Sä jätät jäljen -ensisoittoa joskus kolme vuotta sitten. Sitä ennen mä olin kuunnellut Ruger Haueria jo sataviissataa vuotta. Henkka voisi olla mun lemppari-ihminen. Post Alfa on mun kirjahyllyn paras juttu. Maanantaisin kuuntelen Radio Helsinkiä ja nautin kun Henkka puhuu. Siinä ihmisessä on maailman kauneinta melankoliaa. Jos mä haluan huvittua, mä luen vauva.fistä onko paperi t sinkku  ja miltä paperi teen hiukset tuoksuu -keskusteluita.

Joskus mä törmäsin siihen Helsingissä ollessani. En mä sanonut mitään, en edes moikannut. Hymyilin vain sydän vähän pakahtuen. Mä olen nähnyt kaksisataa artistia livenä keikalla, mutta papru ei ole yksikään niistä ja siitä mä olen katkera. Jotenkin vaan ei alaikäisyys ja pohjoisessa asuminen täsmää sen liikkumisiin. Mutta onneksi se onkin sellainen kaukaa ihailtava. Välillä se vaikuttaa ujolta.

Tänään aamukahvilla me istuttiin hipihiljaa äitin kanssa ja vielä kymmenen minuuttia biisin loppumisen jälkeen. Mitä mieltä ootte?


kuva

4/03/2018

mun tyyli ja sen toinen puoli № 1


Muistan tosi räikeästi, miten mua otti niin maan perkeleesti päähän jo seiskaluokalla, miten meidän pikku ahdasmielisen käpykylän yhtenäiskoulussa ikätoverit kopioi tosi törkeästi mun pukeutumista. Minä näin sen, frendiporukka näki sen, siitä puhuttiin ask.fm:ssä. Siitä puhutaan joskus vieläkin. Silloin se vitutti niin paljon, että hyökkäilin jäljittelijöiden kimppuun anonyyminä netissä. Se tosiaan oli niin turhauttavaa.

Niin, silloin se oli valtava kolaus itsevarmuudelle. Mulle se on ollut aina vähän nolo tilanne, jos jollain on ollut samanlaiset vaatteet. Saatan kuulostaa tosi pinnalliselta ja pikkusieluiselta, mutta mulle oma tyyli on pyhä juttu. Jengi aina sanoi, että kaikkihan me opitaan matkimalla, mutta et sä nyt herranjumala enää ton ikäisenä osta tismalleen samoja juttuja, kun sun luokkakaveri. Se on jo melko läpinäkyvää.

Oon aina pitänyt itseäni vähän edelläkävijänä. Entisellä asuinpaikallani se ei ollut edes vaikeaa. Se oli ehkä maailman landein, rasistisin ja ahdasmielisin paikkakunta koko maailmassa. Täynnä persuja. Vihasin asua siellä, vihasin niitä ihmisiä, toivon edelleen, että se paikka katoaa pian kartoilta. Ihan yhteiskunnan hyvinvoinnin vuoksi.

Nykyään mulla ei ole enää ehkä ihan niin vahvoja tuntemuksia tuollaisiin ihmisiin. Jos se kopioiminen menee äärimmäisyyksiin, niin silloin saatan käydä sylkemässä nilkoille. Pienemmät jutut eivät enää häiritse yhtä lailla, niin kuin ennen. Ehkä siksi, että olen kasvanut. Ehkä siksi, etten enää asun alle kolmentuhannen ihmisen kylässä. Ehkä siksi, että mun hetkellisen pienen snapchat-suosion aikana tajusin, etten voi saada ihmisiä lopettamaan kopioimista. Voin sitten vai naureskella pahansuovasti niille surullisille, joilla ei ole mitään omaa.

Mutta hei, mennään syvemmälle postauksen aiheeseen. Otsikkona tosiaan on mun tyyli ja sen toinen puoli № 1. Osia tulee olemaan kaksi, tässä ensimmäisessä katsellaan vähän sitä mun hallitsevampaa puolta, sitä vähän streetimpää, sitä enemmän mun persoonaa vastaavaa.

Ei ehkä pitäisi puhua tyylistä, vaan koko kuvasta, siitä millaisena mä esiinnyn ulkona. Ihmiset yleensä käsittää sanan "tyyli" samalla tavalla, kuin sanan "pukeutuminen." Mutta minulla tyyli -sanaan sisältyy asenne, musiikki, mielentila, tuoksu. Sellaiset pikkujutut. Ja nyt sitten tarkkana, seuraavanlainen on aika pitkälti se, mitä mä yleensä olen.






Pukeutumisesta puhuessa mä olen ennen kaikkea kokeileva. Mä rakastan monia, jopa tyhmän näköisiä tai täysin epäkäytännöllisiä trendejä. Mä osaan tehdä asioista omia. Mä rokkaan jopa kyseenalaiset trendit. Mun mielestä tässä on aina ollut kyse vain omasta asennoitumisesta. Sä voit pukeutuu nakumekkoon tai neljään huppariin ja shortseihin farkkujen päällä - ja rokkaa sen. Se on se asenne, se miten sä itse haluat muiden näkevän sut. Se on se avain.

Mä kind of säälin niitä ihmisiä, jotka pukeutuu converseihin ja valkoisiin farkkuihin ja keikuttelee sitä MK-laukkua olalla, ilman, että se tyyli tuntuu omalta. Osa pukeutuu "massan" mukaisesti saadakseen hyväksyntää ja ehkä vaan kuuluakseen joukkoon. Se on sääli.

No mitä muut ovat sitten sanoneet mun tyylistä? Rekkalesbo, poikamainen, rappio, street gangsta, "vitun ärsyttävä, koitat vaan olla erilainen ku kaikki muut vitun feikki tekotaiteellinen," sanoi mun oma sisko. Ei kiinnosta. Tämä olen minä, tämä on mun tyyli ja oon ylpee siitä, että voin näyttää for real niin homssuiselta, kuin ikinä tahdon ja saada sen silti näyttämään melko coolilta. Ei kaikilla ole pokkaa.

Mistä mun tyyli tulee? Se tulee musta. Mun mielentiloista, säästä, elokuvista ja sarjoista. Isin kaapinperiltä. Ensimmäisen kuvan denimrotsi on oikeastaan äitin prätkäliivi ysikytluvun lopusta. Sellainen äidiltä tytsylle motskarisysteemi. Kolmannen kuvan värioksennustakki on isin laskettelutakki kaheksankytluvulta, housut pihistetty broidin muuttolaatikosta. Viimeisen kuvan sekä rotsi, että lantiolle sidottu paita ovat isin vanhoja. Rakastan sitä, miten eri vuosikymmenet tulee uudestaan muotiin. Enks rokkaakin aika hyvin jopa neljäkymmentä vuotta vanhoja juttuja?

Ja ne loput asiat, jotka listasin kuuluviksi sanaan tyyli ja joita ei ole vielä käsitelty.

- Musiikki vaikuttaa yllättävän paljon mun fiilikseen ja mun imagoon, siihen, minkä muut ihmiset musta näkee.Yleensä en halua liittää jo valmiiksi vähän ylimielisenpuoleiseen itseeni sellaista killer -moodia. Siksi se normaalein olotila on sellainen tyynehkö, viileänpuoleinen ja ripauksen ylimielinen, mutta aivan hyväntuulinen. Frendiporukassa sitten jo oma räväkkä ja provosoiva itseni. Tähän kastiin kuuluu Coldplay, Lana Del Rey, Ruger Hauer (pyhi ja papru) ja sen sellaiset.
Normaaleimman tilan lisäksi mulla sitten tosiaan on se killer -mood. Ne on yleensä niitä hetkiä, kun asenne on täynnä uhoa, kiukkua tai inhoa. Jotenkin aina ne päivät on niitä, kun kaikki spottaa mut jossain ja tulee sitten snäpissä ulisemaan, että pitäis hellittää vähän. Mutta kun ei mun tarvitse. Ne päivät on aivan okei, en mä ketään ole niittaamassa, vaikka vähän kiukuttaakin. Silloin se on Lil Peep, View, Suicideboys ja Eminem. Mun soittolista löytyy postauksen alusta, sieltä voi erotella aika helposti eri päivien biisit.

-Tuoksun voisin listata yhdeksi mun kolmesta rakennusosasta. Tuoksu, tummat silmänaluset ja kangaskassit. Niistä mut on tehty, ne on mirjami starter pack. Mä löysin oman tuoksuni jo neljätoistavuotiaana, käytän sitä yhä. Mä olen aina inhonnut Victoria's Secretin hedelmäkukkaispommeja, ne on mulle aivan liian neitimäisiä ja makeita. Mun tuoksu on Versacen Crystal Noir. Mä olen erityisen altis tuoksuille ja mun mielestä hyvät tuoksut on maailman suurin turn on muissa ihmisissä. Mä tunnistan useita tuoksuja, se on mun erityisosaaminen. Mä en lähde mihinkään ilman mun tuoksua. En edes lähikauppaan. Taas mennään ehkä sinne pikkusieluisuuden puolelle, mutta ei se ole sitä. Se on vaan se, mikä on itselle tärkeää.

Mä olen aina ollut rämäpää. Mun tyyli on sopiva vähän holtittomaankin elämäntyyliin, vähän hylättyjä taloja ja tägejä seinille. Sen sellaista. Postaus ehkä vähän venähti nyt, kun aihe olikin yllättävän lähellä. Toinen osa tulee varmasti olemaan paljon lyhyempi, sillä se toinen puoli on niin harvoin esillä. En ole tällaisiin postauksiin ennen törmännyt, joten kertokaa mitä tykkäsitte, jaksoitteko ylipäätään edes lukea? Jos toteutatte samantyylisiä, niin linkkailkaahan mulle!

4/02/2018

maaliskuun lempparijutut

En ole koskaan ikinä aikaisemmin tällaista postausta tehnyt, mutta nyt ajattelin, että voisi olla jotenkin ehkä yllättävämpi, vähän erilainen kuukauden suosikit -postaus, kun olen ollut maaliskuun saikulla tekemättä melkein mitään! Joissankin blogeissa oon nähnyt ihmisten tekevän sellaisia rajatumpia kuukauden suosikit -postauksia, esimerkiksi pelkästään kosmetiikasta tai kirjoista tai elokuvista. Mutta koska mulla ei ole mitään noista kovin montaa tullut viime kuussa, niin kootaas tähän postaukseen kaikki sekalaiset suosikit, hops!


Dublin! Ehkä maailman symppiksin kaupunki, missä olen känynt! Helppo suunnistaa, paikalliset äärimmäisen ihastuttavaa väkeä, kauniita ihmisiä ja halpaa viiniä, mitä muuta voisi toivoa? Ei mutta ihan vakavasti puhuen, ihastuttava nykytaiteen museo veti minua kovasti puoleensa ja jopa ilman nettiyhteyttä osasin sinne suunnistaa ja selvisin jopa takaisin sieltä vähän syrjemmästä. Varmasti palaan sinne joskus!


Sons of Anarchy - aaaaa saan niin paljon mielihyvää tuon sarjan katsomisesta. Ensin hieman kyynisesti ja arvuutellen kuuntelin frendini mainospuhetta sarjasta, mutta motskarikauden avajaisten lähestyessä en voinut olla kurkkaamatta ainakin sitä yhtä jaksoa. Sitten rakastuin Jacksoniin, sarjan päähenkilöön, vähän holtittomaan SOA:n prätkäjätkään. Kaunis poika. Sarja siis kertoo kylänpahasesta jota tavallaan pitää hallussaan moottoripyöräjengi ja jotenkin mua on ne badass -pojat aina kiehtoneet. Hitsi.



Pyhimys, Tapa poika -albumi. Ja erityisesti Korni uni. Ihastuttava albumi, loistavasti koottu, huippuja feattaajia ja maailman parhaat sanoitukset. Pyhimys ei petä eikä jätä.


Mansikkapipo, joka on siis ehkä vuodelta 1999. Systeri käytti jo vauvaiässään ja pari vuotta myöhemmin minä. Nyt löysin sen äitin varastosta sitä siivoillessani ja pihistin omaan kaappiini - ehkä symppiksin ikinä, vai mitä ootte mieltä?


Viidakkohuone ja kevät! Tarvitseeko jälkimmäiseen sanoa mitään??? Sain jo pienen maistiaisen Irlannissa ollessani ja se oli ihanaa. Maailman paras aika vuodessa, en odota mitään enempää, kuin lisääntyvää valoa, freshejä aamuja, sitä uuden alun tunnetta ja kevätpukeutumista! Kaikki ihmiset on silminnähden pirteämpiä ja ihmisläheisempiä, voi juku se on ihanaa. Viidakkohuoneella viittaan omaan yhteentoista ja puoleen neliööni kahdeksannessa kerroksessa soluasunnossa. Käytin viikon ruokarahat huonekasveihin ja siemeniin, joita sitten kylvin purkkeihin ja purnukoihin. Boksi on totaalisesti muuttumassa sademetsäksi ainakin kosteudesta ja vehreydestä päätellen, ihanaa!

Mitäs mietitte tällaisesta postauksesta? Osasinko?

3/30/2018

ruisrock 1992

On tyhmää ja turhaa tuntea itsensä unohdetuksi koulusta lomautuksen jälkeen, mutta silti mulla on sellainen olo. Koittakaa tekin olla kuukausi yksin ja tekemättä mitään ja kertokaa mulle, etten ole ainoa joka flippaa.

Tuntuu, että elän samalla tavalla kuin mun huonekasvit. Ajastettu kasvilamppu määrittää mun vuorokausirytmin. Riverdalessa shippaan eniten FP Jonesia ja Alice Cooperia. Jonesin näyttelijä on tosi kuumis vaikka ehkä vähän vanhanpuoleinen, mulle ainakin. Pihistän isin aloe verasta lehtiä ja hoidan mun naamaa sillä töhnällä. Sekoitan sanat revanssi ja ruljanssi keskenään.

Pakko sanoa että uutiset kiukuttaa, ne Jari Sillanpää -jutut. Jos kyseessä olisi normaali ihminen, se olisi vaan että no voihan, sinun pitäisi nyt kyllä hakea apua. Mutta kun kyseessä on julkkis, niin jengi olettaa, että siitä saa sanoa mitä vain. Riippuvuus on riippuvuus, sairaus samalla tavalla kuin muutkin riippuvuudet, ihan sama onko henkilö julkkis vai ei. Kaikki toilailee.

Mun elämän suola parina viime päivänä on ollut tapella ihmisten kanssa randomi.fissä ja heitellä vähän bensaa liekkeihin muiden kiistoissa. Lapsellista, kyllä juu, mutta ihan törkeän hauskaa. Kivaa on myös siivota ja tyhjentää äitin varastoa ja löytää valokuvia, mitä ei ole ennen nähnyt. Kuvia young rebel äiti motskarikerhoajoilta. Isi ja äiti oli tosi sulonen pari ysikytluvun lopussa, silti ei koskaan harmittanut niiden avioero. Isi on maailman rakkain tyyppi mulle ikinä koskaan. Ehkä puhun siitä joskus enemmä tänne, tykkään kertoa siitä tarinoita.

Jos lähdetään siitä, että mulla on ekassa kuvassa sama pipo kuin toisessa kuudentoista vuoden takaa. Söpö, vai mitä?